La fin

Niin se vaan aika rientää ja pari viikkoa on jo kulunut siitä kun Suomeen palasin. Vaikka säät eivät täällä helli samalla tavalla kuin Ranskassa, on mulla ollut hyvä täällä eikä harmita ollenkaan, että lähdin ajoissa kotiin. Blogin kanssa mulla kävi vähän niinkuin pelkäsinkin ja alkuinnostuksen jälkeen jäi postailu vähän vähemmälle, pahoittelut siitä. Ihan alkuaikoina tein postauksen, jossa oli paljon kysymyksiä, jotka painoivat mun mieltä ennen lähtöä. Nyt on niihinkin kaikkiin saatu vastaukset.

Kotona kaikki tuntuu lähes samalta kuin sillon kun lähdinkin. Muutama tietyö siellä täällä, mutta muuten ei Klaukkala ole juuri muuttunut. Kaveritkin sanovat, että tuntuu, etten olisi ikinä mihinkään lähtenytkään, ei vaan oltaisi nähty pitkään aikaan, ja oikeastaan mulla on vähän samanlainen fiilis. Koko aika Ranskassa tuntuu vähän unenomaiselta, kuin koko aikaa siellä ei olisi tapahtunutkaan. Matka lentokentältä kotiin oli aika tunteidentäyteinen, vaikka olinkin odottanut jo kotiinpäänsyä, yhtäkkiä autossa jotenkin iski, että oikeasti lähdin Lyonista enkä ole menossa takaisin, vaan koko juttu on nyt loppu. Nyt vasta alan pikkuhiljaa tottua ajatukseen.

Mun au pair vuosi opetti mulle monia juttuja ja auttoi mua keräämään taas lukumotivaatiota ja halua päästä kouluun, eli juuri niitä asioita, joita mä oikeastaan lähdin hakemaankin. Mun kielitaito (ei tosin ranska ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta kyllä se myöskin) karttui huimasti ja sain ihania kavereita ympäri maailmaa. Opin paljon, sekä ranskalaisesta kulttuurista, että myös muiden maiden ja ehkä mun ymmärrys tätä maailmaa kohtaan on nyt vähän parempi. Tein monta reissua ja pääsin näkemään paikkoja, joissa en ennen ollut ikinä ollut ja opin myös matkustamaan yksinäni. Koen, että musta tuli itsenäisempi tämän reissun johdosta ja nyt ainakin tiedän, että kyllä mä pystyn pitämään huolen itsestäni ulkomaillakin.

Monen monta seikkailua mahtui myös Lyonissa vietettyyn aikaan ja niistä saan kiittää mun ihania ystäviä Tildaa, hostserkku-Hannaa ja Anettea. Mun aika Ranskassa ei olisi ollut puoliksikaan yhtä täynnä naurua, jaettuja suruja ja hyviä hetkiä, jos mulla ei olisi ollut mun tyttöjä mukana. Kaikista suurin voimavara, joka auttoi  mua jaksamaan hankalina hetkinä olitte te tytöt!

Blogin päivittelyn taidan jättää tähän postaukseen, mutta blogi saa jäädä tänne, jos joku tuleva au pair vaikka sattuisi sen löytämään ja siitä olisi iloa, itse ainakin tykkäsin lukea kaikki maailman au pair blogit ennen lähtöä. Saatanpa joskus jollekkin uudelle seikkailulle lähteä, jota sitten päivittää tänne, mutta aupairius saa jäädä tähän yhteen kertaan. Vaikka oonkin tosi iloinen ja tyytyväinen siihen, että tein päätöksen lähteä, en uudestaan au pairiksi lähtisi. Saattaisin jopa miettiä vielä uudestaan lähtöä, jos olisin tiennyt etukäteen, kuinka rankkaa se todella olisi. Silti neuvoisin kaikkia, jotka harkitsevat lähtöä, menemään, aina sieltä pääsee kuitenkin kotiin jos tarve niin vaatii. Mun mielestä nuorena kannattaa mennä, nähdä ja kokea kun siihen on mahdollisuus, se antaa niin paljon enemmän kuin ottaa!

Koti-ikävä

Mulle koti merkitsee paikkaa, jossa saa olla juuri sellainen kuin haluaa. Paikkaa, jonne palaaminen tuntuu useimmiten ihanalta. Paikka, jossa saa tehdä (melkein) mitä haluaa. Jos haluan aamupalaksi tehdä pannareita, mä voin tehdä niitä, eikä tarvitse miettiä, mitä muut ajattelevat. Ei juuri tarvitse miettiä, mitä rytkyjä on (tai ei ole) päällä, jos menen vaikka pesemään hampaat. Kun en ole yksin kotona, mun ei tarvitse kuumeisesti pohtia miten päin olla, voinko olla vaan mun omassa huoneessa vai pitääkö mun mennä muiden luokse, ovi auki vai kiinni. Koti on sellainen, jossa voi rentoutua, unohtaa hetkeksi kaikki maailman murheet ja seistä vaikka päällään, jos siltä tuntuu. 

Ranskan kielessä ei oikeastaan ole edes sanaa koti. Ranskalaiset käyttävät sanaa talo myös kodista, mikä ainakin mun korvaan kuulostaa tosi oudolta. Eihän sen niin kuulu olla. Koti ja talo ovat kaksi täysin eri asiaa. Talo voi olla koti, mutta ei kaikki talot ole koteja. Miten voi erottaa, mistä talosta silloin puhutaan? Vähemmästäkin menee sekaisin.

Tää on nyt vähän tämmönen juttu. Voisi sanoa, että mulla on koti-ikävä. Ei sillä, että mä täältä olisin mihinkään lähdössä tai vollottaisin silmät päästäni joka ilta, mutta kyllä mä kaipaan kotiin. Omalle sohvalle, oman poikaystävän kainaloon ja omien koirien viekkuun. Sitä, että menen jääkaapille ja siellä on raejuustoa, rasvatonta maitoa ja tavallista leikkelettä ja juustoa leivälle. Leipäkaapissa on kunnon ruisleipää ja rieskaa. Kaupasta ei tarvitse hulluna etsiä sitä mitä haluaa, vaan tietää onko sitä edes olemassa kyseisessä kaupassa ja missä siellä. Ihan arkisia juttuja mulla on ikävä.

Kaikki sopeutuvat ja tuntevat omalla tavallaan, mutta musta tuntuu, että muilla, ei tietenkään kaikilla, on ollut helpompaa saada elämästä kiinni täällä. Jotenkin ajattelen, että tämä on mun juttu ja tän aion viedä kunnialla loppuun asti, mutta samalla odotan vähän kevättä ja paluuta kotiin, vaikka enhän mä tiedä mitä sielläkään tapahtuu. Pääsenkö kouluun, ja jos, niin mihin, saanko edes töitä vai mitä. 

Mulla on siis asiat hyvin täällä, ei valittamista, arki rullaa ja viikonloppuisin tehdään melkein aina jotain erikoista ja kivaa. Mutta aina välillä iskee sellainen hassu olo, kun voin melkein kuvitella olevani hetken kotona ja näen silmieni edessä, miltä siellä näyttää. Täällä tuntuu siltä, että pyörin muiden nurkissa ja koko ajan olen vähän varpaillani, etten vahingossakaan tee mitään väärin.

Toivotaan, että tämä olo vähän lieventyisi reilu viikon päästä, kun pääsen näyttämään äitille ja iskälle mun nykyistä kotikaupunkia. Eikä enää pitkä aika olekaan, että pääsen parin viikon lomalle Suomeen, sinne oikeaan omaan kotiin jouluksi. Joululaulut soivat jo, en malta odottaa :-)

Luulen kuitenkin, että mun fiilikset muuttuvat vielä, täällä uudessa perheessä oon ollut reilu kuukauden verran, ehkä tästä vielä koti tulee. Nyt tämä paikka tuntuu jotain siltä väliltä, ei kotikodilta, mutta kyllä tänne on kiva palata reissuilta.

Äiti mä meen nyt!

Saako nää pakata mukaan?

Nyt se vihdoin tapahtuu. Läksiäiset on pidetty, laukut, ainakin melkein, pakattu ja heipat sanottu (jos oon unohtanut sanoa jollekin joka tätä lukee, niin sori ja heippa!). Huomenna tähän aikaan mä olen Ranskassa. Huomenna pääsen laittamaan mun kaikki ranskankieliset aivosolut testiin, sittenpähän selviää, onko koko kesän Duolingon pelaamisesta (ja ehkä myös niistä kahdeksasta vuodesta, joina oon ranskaa koulussa opetellut) ollut hyötyä ja oonko vahingossa sattunut oppimaankin jotain. Tuntuu ihan uskomattomalta. Tuntuu että aika on toisaalta mennyt iha sairaan nopeasti, samalla tuntuu, että oon odottanut ikuisuuden että tämä hetki koittaa. On vähän sellainen olo etten oo ihan sisäistänyt tätä että oon tosissaan lähdössä pois kotoa moneksi kuukaudeksi.

Kuva läksiäisistä lauantailta :)

Jännittää. Jännittää niin paljon etten tiedä miten päin olla. Toivottavasti en ala sekoilla siellä lentokentällä niin pahasti etten pääse perille. Vaihdan lentoa Tukholmassa, että jos jotain sattuu, voin vaikka selvittää ongelmat sitten sujuvalla ruotsin kielellä :-) Eipä mulla muuta, toivottakaa onnea, seuraavan kerran (toivottavasti) kirjoittelen sitten Ranskanmaalta. Seikkailu alkakoon!

Minä ja matkalaukut ollaan valmiita lähtöön!

Tehtävää ja tunnelmia

Lentolippu on ostettu. 5. syyskuuta vähän ennen puolta päivää mun pitäisi olla Geneven lentokentällä, josta mun hostäiti tulee hakemaan mut. Kelaan on ilmoitettu muutosta ja autokoulun viimeinen vaihe on hoidossa. Paljon on vielä tehtävää mutta jonkin verran on jo myös tehty. Olo on tosi hassu. Toisaalta en millään malttaisi odottaa syyskuuhun, toisaalta en haluaisi että se ikinä tulisikaan. Mutta sitten taas mä haluaisin jo mennä. Mä luulen, että fiilikset vaihtuu vielä aika moneen kertaan ennen lähtöä.

Oon yrittänyt tehdä listaa tärkeistä asioista, jotka pitää hoitaa ennen lähtöä. Mä olen yrittänyt googlailla mitä kaikkea pitäisi ilmoittaa yms. mutta aika heikoilla tuloksilla, näillä siis mennään ja toivotaan ettei joku tärkeä juttu puutu.

Onneksi on vielä hyvin aikaa, en aio ottaa stressiä. Näihin tunnelmiin, bonne nuit!

PS. Miten aina kun luen/kuulen sanat "to do", mulla alkaa soimaan päässä Vaaleanpunaisen pantterin tunnari?